Tänään on taas tällainen päivä. Uhmaa ilmassa, kitinä kaikuu korvissa ja leikkikalut levällään lattialla. Hoida hurtta, siivoa, laita ruokaa (jota en tietenkään itse saa edes syödä koska menin epätoivoisena ostamaan Nutrilett-starttipakkauksen)… lista jatkuu ja jatkuu.
Ja silti kaiken tämän kaaoksen keskellä haaveilen: ”Vielä lisää”. Lisää lapsia. Lisää sotkua. Lisää univelkaa. Tämäkin lista jatkuu ja jatkuu… Ja niin jatkuu haaveileminenkin kaikesta huolimatta. Välillä ajattelen että olen hullu. Johan meillä on tyttö ja poika, kaksi tervettä ja ihanan kamalaa riiviötä jotka haluaisin välillä lukita kaappiin ja mennä itse loppupäiväksi nukkumaan. Tarkemmin ajateltuna välillä voisin lukita itseni sinne kaappiin, saisi edes hetken olla rauhassa. Hetken päästä kun ollaan ensin taas tunti väännetty lelujen siivoamisesta ja potalla käynnistä, katson kun lapset lukevat yhdessä kirjaa – isompi näyttää pienelle missä on heppa ja kertoo mitä kana sanoo – ja mietin kuinka rakkaita he ovatkaan. Kuinka ihanaa olisi vielä kasvattaa tätä parven alkua ainakin yhdellä pienellä pirpanalla. Tunnin sisällä käydään ääripäästä toiseen, hiljaisesta raivosta huutavaan onneen ja kaikki lasten vuoksi kun ovat niin ihanan kamalia. Varsinaista vuoristorataa.
Jos se pelkästään minusta olisi kiinni niin varmaan heittäisimme ehkäisyt nurkkaan jo nyt. Mutta mies ei vielä haluaisi enempää ja ymmärtäähän sen toisaalta, lapset osaavat olla vaikeita ja vaativia. Toisaalta taas en haluaisi yhtään välittää miehen mielipiteistä, vauvakuume on niin valtava. Haluan vain aloittaa sen ihanan yrityksen, kauhean piinailun, oireiden kyttäilyn ja lopulta toivottavasti pohjattoman onnen jonka plussatesti tuo tullessaan. Vauvakuume on itsekäs ja älytön, ei se mieti mikä olisi viisasta ja kannattavaa. Onko viisasta hankkia kolme lasta neljässä vuodessa? Onko kannattavaa kärsiä raskausajan väsymyksestä ja pahasta olosta kun kotona on kaksi pientä hoidettavaa? Onko viisasta hankkia itselleen vielä pahimmassa tapauksessa burnout kolmannella lapsella kun mies on välillä paljon poissa kotoa töiden takia? No tottakai on! Saisimmehan me vaativan ja ajoittain hermojariipivän arjen keskelle sen kaiken kirkastavan ja sydämen täyttävän ilon: kolmannen lapsen.