Pala maailmaani

Istuskelen sohvan nurkassa ja lapset mättävät puuroa pieniin suihinsa pöydän ääressä. Pienempikin on jo siirtynyt juniori-tuoliin ja olen kerrossänkyä yrittänyt edullisesti bongailla. Pian olisi siis pinnis vapaana…

Olen asettanut itselleni salaisen tavoitteen: kun ensin laihdun kymmenen kiloa niin sitten saan miettiä mahdollista uutta raskautta. Mutta koska olen itseni huijaamisen mestari niin keksin jo että parempihan se olisi ensin hankkia kaikki lapset ja sitten vasta alkaa tosissaan laihduttamaan. Miksi minusta tuntuu taas siltä että tämä(kään) laihdutus ei tule onnistumaan?

Parin päivän osanutraus näkyi jo vaa’alla 900 gramman painonlaskuna. Jospa se tästä kuitenkin, saisi vaan iltasyöppöilyn kuriin!

Tänään lähdetään miehen kanssa ulos syömään (tämän laihduttajan koetus numero yksi) ja lapsukaiset lähtevät yökyläilemään mummolaan. Ihanaa saada kahdenkeskistä aikaa, tällaisia päiviä pitäisi olla paljon enemmän! Ollaan tosi onnekkaita kun lasten isovanhemmat haluavat ottaa muksuja hoitoon, kaikilla ei ole välttämättä ollenkaan mahdollisuuksia vanhempien väliseen laatuaikaan.

Huomenna saisin siis nukkua pitkään! Oh-hoh! Toivottavasti myös saan nukuttua pitkään, olen niin tottunut nousemaan kukon pieraisun aikaan että varmaan olen aamukahvilla viimeistään kahdeksalta. No mutta, saanpahan juoda kahvini rauhassa. Tämän miniloman jälkeen osaan taas eri tavalla nauttia pienistä kiipeilijöistäni jotka valtaavat sylin aina kun istahdan alas. Miten lapsia voi jo etukäteen ikävöidä?

 

Tänään on taas tällainen päivä. Uhmaa ilmassa, kitinä kaikuu korvissa ja leikkikalut levällään lattialla. Hoida hurtta, siivoa, laita ruokaa (jota en tietenkään itse saa edes syödä koska menin epätoivoisena ostamaan Nutrilett-starttipakkauksen)… lista jatkuu ja jatkuu.

Ja silti kaiken tämän kaaoksen keskellä haaveilen: ”Vielä lisää”. Lisää lapsia. Lisää sotkua. Lisää univelkaa. Tämäkin lista jatkuu ja jatkuu… Ja niin jatkuu haaveileminenkin kaikesta huolimatta. Välillä ajattelen että olen hullu. Johan meillä on tyttö ja poika, kaksi tervettä ja ihanan kamalaa riiviötä jotka haluaisin välillä lukita kaappiin ja mennä itse loppupäiväksi nukkumaan. Tarkemmin ajateltuna välillä voisin lukita itseni sinne kaappiin, saisi edes hetken olla rauhassa. Hetken päästä kun ollaan ensin taas tunti väännetty lelujen siivoamisesta ja potalla käynnistä, katson kun lapset lukevat yhdessä kirjaa – isompi näyttää pienelle missä on heppa ja kertoo mitä kana sanoo – ja mietin kuinka rakkaita he ovatkaan. Kuinka ihanaa olisi vielä kasvattaa tätä parven alkua ainakin yhdellä pienellä pirpanalla. Tunnin sisällä käydään ääripäästä toiseen, hiljaisesta raivosta huutavaan onneen ja kaikki lasten vuoksi kun ovat niin ihanan kamalia. Varsinaista vuoristorataa.

Jos se pelkästään minusta olisi kiinni niin varmaan heittäisimme ehkäisyt nurkkaan jo nyt. Mutta mies ei vielä haluaisi enempää ja ymmärtäähän sen toisaalta, lapset osaavat olla vaikeita ja vaativia. Toisaalta taas en haluaisi yhtään välittää miehen mielipiteistä, vauvakuume on niin valtava. Haluan vain aloittaa sen ihanan yrityksen, kauhean piinailun, oireiden kyttäilyn ja lopulta toivottavasti pohjattoman onnen jonka plussatesti tuo tullessaan. Vauvakuume on itsekäs ja älytön, ei se mieti mikä olisi viisasta ja kannattavaa. Onko viisasta hankkia kolme lasta neljässä vuodessa? Onko kannattavaa kärsiä raskausajan väsymyksestä ja pahasta olosta kun kotona on kaksi pientä hoidettavaa? Onko viisasta hankkia itselleen vielä pahimmassa tapauksessa burnout kolmannella lapsella kun mies on välillä paljon poissa kotoa töiden takia? No tottakai on! Saisimmehan me vaativan ja ajoittain hermojariipivän arjen keskelle sen kaiken kirkastavan ja sydämen täyttävän ilon: kolmannen lapsen.